lauantai 25. lokakuuta 2014

Lentovalmistelut kissan kanssa

Muutosta kun päätettiin, yksi oli selvää: me kaikki lähdetään. Mukaan pakattaisiin siis myös 6-vuotias kotikissamme Dali, joka ei ennen tätä muuttohässäkkää ollut nähnyt mitään eläinlääkärin vastaanottoa eksoottisempaa. No, nyt tuntuu että kissasta on tavallaan kouliintunut jo matkailijakonkari - asuntonäyttöihin evakkoon lähdettäessä kisu on pakattu kuljetushäkkiin ja hän on viettänyt aikaa häkissänsä tämän syksyn aikana mm. kavereitten ulkorappusella, tuttujen verannalla ja Prisman parkkihallissa.

Kun lähdin selvittämään mitä lemmikin kanssa matkustettaessa pitää huomioida, tärkein lähteeni oli Brittein hallituksen sivut, jossa on oikeastaan kaikki oleellinen auki kirjoitettuna. Tärkeimmät jutut hoidettiin kesällä:
  • mikrosiru
  • rokotukset (kolmoisrokotus + raivotauti)
  • lemmikkieläinpassi
Näiden hommaamiseen kului eläinlääkärissä noin 15 minuuttia ja noin 130 euroa kaikkinensa. 


Seuraavaksi Britit muistuttavat, että lemmikki on kuljetettava turvallisessa kuljetushäkissä ja sen kanssa on käytettävä tiettyjä lentoreittejä. Suomesta lentelee ainakin KLM ja tätä lentoyhtiötä me olemme päättäneet käyttää kissan kanssa. Totta puhuen en ole vielä ihan kympillä perehtynyt tähän varsinaiseen lentoon ja sen järjestelyyn. Sekalaisen googlailun jälkeen olen kuitenkin siinä ymmärryksessä että 

1. Brittein saarille lemmikin on aina kuljettava rahtina ruumassa IATA-hyväksytyssä kuljetushäkissä.
2. Lemmikkejä hyväksytään lennoille vain pari per lento, joten liput on varattava ajoissa.
3. Helsingistä ei taida päästä lemmikin kanssa suoraan Skotlantiin cargo-lemmikin kanssa, vaan pitää käydä Heathrown kautta (ja välilasku Amsterdamissa todennäköisesti). 


Kuljetushäkki - check, se saapui tällä viikolla. Mikä sen erottaa tavallisesta kuljetushäkistä jolla kissaa on tähän asti roudattu kotiseutumatkoille? Se on vähän reilumman kokoinen (kissa mahtuu istumaan ilman että korvat osuu kattoon), sen ovessa on lukko, siinä on vesikuppi ja ylä- ja alakannet kiinnitetään toisiinsa metallipulteilla, ei muoviklipseillä.

Kuljetuslaatikon pahvilaatikosta lapset saivat oman kuljetuslaatikon. "Hyvästi Suomi!" kuului leikeistä. 
Dali ei ole koskaan kunnolla tottunut matkailuun ja kuljetushäkki on sille jo ajatuksena kauhistus. Tämä uusi komistus kun kaivettiin laatikostaan ja ystävällisesti yritin heitä esitellä toisilleen, kissa luikki häntä pitkällä selkä matalalla vähin äänin piiloon. Laitoin häkkiin sen raksukulhon ja jätin häkin avoinaisena rauhalliseen paikkaan. Kolmesti olen nähnyt/kuullut sen nyt vuorokauden aikana käyneen siellä raksuttelemassa. Päätin yrittää yhteiskuvaa. Istuin kännykän kanssa sopivan matkan päässä häkistä. "Daalii, kiskiskis" - kissa tuli olkkarin ovelle kurkkaamaan, mutta aavisti vaaran. Häntä vilahti, ja tässä on kuva jonka sain kun hänet löysin: neito istuu makkarin vaatekaapin pimeimmässä kolossa:


Positiiviseen vahvistamiseen tarvitaan siis enemmän aikaa kuin vuorokausi - ylläri. Ainakin nyt tämän viikonlopun asuntonäyttöön kissa pakataan vanhaan kuljetuslaatikkoon ja vain toivotaan että tästä uudesta tulisi kammotuksen sijasta hänelle mukava rauhallinen paikka jossa voi käydä välillä mussuttamassa raksuja.

Sitten onkin enää pari juttua listalla:

Lippujen varaus - soitan lentoyhtiöön heti kun olemme palanneet Skoteista marraskuun lopussa ja meidän on lyötävä lukkoon muuttopäivä.

Lentoreitti - voi ah-dis-tus. Niin monta kysymystä ja huolta. Kolme lentoa kissalle joka ei ole koskaan lentänyt (Hki - Amsterdam - Heathrow - Glasgow/Edinburgh??) Mites lentojen väliset ajat? Miten se reppana pärjää rahtina??? 

Jos sitä alkais sitten samalla googlailemaan jo skottilaista kissaterapeuttia, se voi tulla tarpeeseen kun kaavitaan hermoraunio kisu häkkinsä pohjalta Stirlingissä. 


sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Ajankuluksi sormet maalissa

Muuton lähestyessä on hyvä saattaa loppuun pikku projekteja, joiden deadline on aiemmin ollut "sit joskus". Yht äkkiä onkin tarve virkata loppuun toissatalvena kesken jäänyt kaulahuivi, tehdä valmiiksi vuoden keskeneräisenä seissyt mosaiikkitaulu, teippailla kasaan revenneitä lastenkirjoja ja testailla talteen poimittuja eksoottisia reseptejä.



Isoin keskeneräinen proggis meillä on ollut Titanicin pienoismalli, hankittu ehkä silloin kun Luka oli vuoden ikäinen. Se on kulkenut muutossa mukana kolmessa kämpässä lähes koskemattomana, aina on ollut sata hyvää syytä miksei sitä juuri nyt oteta esiin ja levitetä sen kaikkia ties miten montaa sataa osaa ja myrkkymaaleja, pensseleitä ja tärpättiä kissan ja lasten imeskeltäviksi ihmeteltäväksi. Mutta nyt tarvittiin vaan yksi hyvä syy sen kasaamiseen - mukaan sitä ei oteta, ja jos se jää laatikossa jonnekin varastoon, se on siinä laatikossa vielä 10 vuoden päästäkin meidät tuntien.







Ohjeen mukaan ollaan menossa kohdassa 8/60. Ihan hyvin tässä ehtii, eihän tätä ole vasta kuin kaksi viikkoa värkätty! Kuvasta huomaa ettei me tätä tehdä ihan kieli keskellä suuta, mutta pääasia että on tekemisen meininki ja lopputulos ehkä muistuttaa laivaa. Se jää nähtäväksi.

Tällainen pikku aktiviteetti auttaa myös hetkiseksi kerrallaan unohtamaan sen, että kämppä on edelleen myymättä, yliopisto ei ole edelleenkään lähettänyt varmistuskirjettä, eikä mikään muukaan muuttoon liittyvä asia ole edennyt mihinkään.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Muistot mukaan lapsille


Tänään postiluukusta lompsahti valokuvakirja, jonka suunnittelimme ja laadimme yhdessä Lukan kanssa. Kirjaan valikoitui kuvia lasten arjesta - meidän kodista Lappeenrannassa, rakkailta kesämökeiltä, tutuista pihaleikeistä lähipuistossa, luontoretkiltä perheen kanssa, joulunvietosta ja tietenkin kuvia esimerkiksi mummista, mammasta, papoista, serkuista ja kummeista - kaikista tärkeistä. 

Kaikki kuvatekstit kirjoitimme Lukan kanssa yhdessä - kirjoitin tekstit sellaisenaan kun Luka ne minulle kertoi. Mukaan mahtui muutamia helmiä, kuten "Mummin mökillä vihreä nurmi toi päähäni ihanan olon, sillä oli ihana juoksennella".

Taka-ajatuksena tämän kirjan laatimisessa meillä oli se, että tämä tulee kulkemaan mukanamme meren yli ja varmasti luetaan koirankorville viimeistään siinä vaiheessa kun lapset ymmärtävät mitä muutto toiseen maahan oikeasti tarkoittaa - etteivät isovanhemmat enää ole automatkan päässä, eikä Saimaa liplata kivenheiton päässä kotiovelta.



Lapset tuovat ihan oman mausteensa tähän muuttoprojektiin. Olemme pysähtyneet toistuvasti miettimään heidän näkökulmaansa - onko tässä mitään järkeä? Oppivatko ne kielen? Miten paljon heihin iskee koti-ikävä? Miten he sopeutuvat?

Kerroimme Lukalle muuttosuunnitelmista kesällä, kun kohdemaa ja -kaupunki olivat selvillä. Ensin tuli itku - "kaikki kaverit jää tänne!" Ja sitten (noin kolmen minuutin kuluttua ensireaktiosta) alkoivat loputtomat kysymykset, joita tulee joka päivä uusia: "Missä me asutaan? Onko meillä kaksikerroksinen koti? Miten meidän huonekalut siirretään? Miksei siellä puhuta suomea? Miksi siellä ajetaan väärällä puolella tietä? Tuleeko mummi ja pappa käymään siellä?"

Kesän aikana Luka alkoi huomata, että meiltä hävisi tavaroita kotoa. Ovikello soi vähän väliä ja vieraat ihmiset hakivat meiltä yksitellen sitä ja tätä. Aika pian Luka laski yksi ynnä yksi ja alkoi kysellä koska hänen lelut myydään. "Et kai sä myy mun polkupyörää!?" kuului kerran hätääntynyt kysymys kun ovikello soi. Alkuvaiheessa emme puuttuneet mitenkään lasten tavaroihin. Annoimme heidän tottua siihen, että pikku hiljaa hyllyt tyhjenevät ja meille tarpeettomat esineet häviävät - ilman että me vanhemmat teemme siitä mitään numeroa. Lopulta Leonkin tottui ja vaan vilkutti "Hei hei pöytä!" kun eteisen pöytää kannettiin ulos.

Ja sitten yhtenä syyskuun päivänä lastenhuoneesta kuului kolske ja melske. "Äiti, arvaa mitä mä teen?" kysyi Luka ja paiskoi pikkuautoja vatiin. "Mä kerään niitä autoja, jotka sä voit myydä. Me ei tarvita niitä enää."

* * *

Luka pohti tällä viikolla lähestyvää joulua ja mitä kirjoittaisi pukin kirjeeseen. Muistutin ettei varmaan kannata toivoakaan kauheasti leluja tänävuonna, koska niitä on vaikea ottaa mukaan kun pian joulun jälkeen muutetaan. Luka tuumaili hetken ja ehdotti: "Voisiko siihen kirjeeseen laittaa, että toivotaan kyllä leluja, mutta pukki toisi ne meille vasta sinne Skotlantiin?"

tiistai 7. lokakuuta 2014

Odottavan aika

Vuoden vaihteeseen on kuta kuinkin 12 viikkoa. Opinnot alkavat 12. tammikuuta ja tätä ennen on suurin piirtein miljoona asiaa hoidettavana.

Tunne, että pitäisi tehdä kauheasti kaikkea - ja samaan aikaan mitään ei voi tehdä koska pitää odottaa, on ehkä mikä parhaiten kuvaa fiiliksiäni toukokuun jälkeen ja edelleen varmaan tuonne jouluun asti. Jos jokin kehittyy, niin keskeneräisyyden sietokyky!

Listasin vähän, mitä meillä on tässä työn alla:


Asuminen
- nykyisen asunnon myynti - odotetaan että joku ihana perhe tämän meidän luukun ottaisi omakseen.
- uuden asunnon etsiminen - odotetaan että käydään marraskuun lopussa Kain kanssa Stirlingissä.

Tavarat
- huonekalujen myyminen - niin paljon on jo myyty, että nyt enää odotetaan että voidaan myydä välttämättömimmätkin.
- harvojen ja valittujen tavaroiden säilyttäminen - odotetaan sitä kaunista päivää kun on aikaa kärrätä näitä varastoon.
- vielä harvempien ja valitumpien tavaroiden siirtäminen Stirlingiin - tämäkin odottaa sitä marraskuun Skotlannin matkaa ja tietenkin sitä varsinaista muuttoa.

Raha-asiat
- Kelan opintoetuuksien hakeminen - odottaa yliopiston varmistuskirjettä.
- Suomen vakuutuksien lopettaminen - odottaa oikeaa ajankohtaa, eli joulukuuta. Ehtiihän tässä vielä parissa kuukaudessa vaikka sairastaa...

Sata sekalaista asiaa, kuten
- Selvitettävä mitä meidän tehtävä ensimmäisenä muuton jälkeen (lasten hoito- ja koulupaikat, oikeudet paikallisiin etuuksiin, kuten lapsilisään) - Olen jo googlannut sormeni maitohapoille ja olen kaikkien benefitsien ja school enrolmenttejen kanssa niin solmussa, että odotan suosiolla että käymme itse Stirlingissä kysymässä vinkkiä eteenpäin.

Miten siitä odottavan ajasta sanottiinkaan...?



lauantai 4. lokakuuta 2014

Vähän taustaa: hakuprosessi

Ajatus hakemisesta yliopistoon ulkomaille syntyi tosi nopeasti ja yllättäen.

Olen valmistunut sosionomiksi syksyllä 2012. Tämän jälkeen ajatus jatko-opinnoista sosiaalityöntekijäksi ovat olleet koko ajan muhimassa jossain takaraivossa. Olen jonkinverran googletellut ja todennut etteivät sosiaalityön opinnot yliopistossa ole ihan yksikertainen rasti lappeenrantalaiselle perheenäideille - oli sitten kokopäivätöissä tai ei. Vaihtoehtona olisi työn ohella avoimien yliopisto-opintojen suorittaminen Lappeenrannassa parin vuoden ajan, kunnes olisin kelpoinen hakemaan suoraan parin vuoden (?) maisteriohjelmaan (esimerkiksi Itä-Suomen yliopistoon Kuopioon tai Joensuuhun). Tai sitten voisin hakea kandinopintoihin ja edetä sieltä maisteriohjelmaan vähän perinteisempää tietä - edelleen monen sadan kilometrin päässä kaupungista jossa lapsilla on päiväkoti, pian koulu, isovanhemmat, koti ja vanhempien työpaikat. 

Viime keväänä pitkällinen pohdintatyömme Kain kanssa päätyi lopputulemaan: Me lähdetään ulkomaille, ainakin vähäksi aikaa. Eurooppa on ihan tuossa käden ulottuvilla, me osataan kieliä, lapset ei ole vielä kouluiässä ja ylipäätään kun listasimme perinteisesti plussia ja miinuksia - vaaka kallistui lähdön puolelle. Tässä kohtaa avoinna vielä oli kysymys, mitä me siellä sitten tehtäisiin. Töitä toki - mitä töitä? Turistirysässä Espanjassa? Saisinko palkkatöitä omalta ajalta vaikka jossain yhdistyksessä? Ja tätä kautta se ajatus kulki, kun tajusin että ulkomailla sosionomin tutkinto ymmärretään todellakin kokonaisena Bachelor's degreenä - kandin tutkintona, jolla voin jatkaa suoraan maisterin ohjelmaan. Helpompaa lähteä pariksi vuodeksi meren yli kuin ties miten pitkäksi ajaksi Kuopioon, kun asunto pitää kuitenkin myydä tai vuokrata, työpaikka jättää ja lasten erota isovanhemmista, kavereista ja tutusta päiväkodista.

Opiskeluun päätyminen rajasi vaihtoehdoksi Britteinsaaret, missä kielitaito riittäisi minulla opiskella ja Kailla saada työ, jolla voisi elättää meitä kun pyristelen Kelan opintoetuuksilla. Sosiaalityön maisteriopinnot puolestaan rajasivat kohteeksi noin Imatran kokoisen Stirlingin kaupungin Keski-Skotlannissa. Okei, syynä oli myös puhdas raha - Stirlingissä lukuvuosimaksu on 4000 puntaa, kun esimerkiksi Edinburghissa se on £9000.

Tein päätöksen hakemisesta toukokuussa. Kirjoitin personal statementia kaksi viikkoa, pyysin suosituskirjeen opinnäytetyöni ohjaajalta ja jätin hakemuksen UCAS-portaalin kautta kuun lopussa.

Sain kesäkuussa yliopistolta vastauksen: olin läpäissyt ensimmäisen seulan ja minun tuli suorittaa Task two - kirjallinen tehtävä, jossa vastasin kysymyksiin oppimismotivaatiostani ja näkemyksistäni sosiaalialan haasteista. 

Elokuun lopussa sain koululta conditional offerin - tarjouksen opiskelupaikasta sillä ehdolla, että saavuttaisin englanninkielen kielikokeessa tarvittavan pistemäärän. Kävin Helsingissä IELTS-testissä 20.  syyskuuta. Testin hinta oli suolainen 225 euroa, minkä vuoksi olin jättänyt sen suorittamatta etukäteen, vaikka sen hyväksytty suorittaminen vähintään tasolla 6.5 oli kirjattuna jo yliopiston pääsyvaatimuksiin kaikille kansainvälisille opiskelijoille. Yritin jopa luikerrella siitä irti kirjoittamalla hakemuksen liitteeksi vapaamuotoisen kirjeen siitä miten olen opiskellut ja käyttänyt englantia opinnoissa ja työelämässä, mutta turhaahan se oli. 

Ensimmäinen posti nimellä Mrs Jenni!
Testin tulokset tulivat postissa eilen: sain over all pisteiksi 8 (maksimi on 9). Lukeminen ja kuuntelu olivat menneet parhaiten, molemmista 8.5. Kirjoittaminen oli tökännyt tosi pahasti ja tämän tulosta stressasin kaikkein eniten, olin lähes varma etten millään saavuta edes koulun minimivaatimustasoa 6 - mutta sainkin arvosanaksi 7. Tehtävänä oli kirjoittaa 20 minuutissa vertaileva kuvaus kirjaston pohjapiirroksesta eri vuosina (mikä oli paljon helpompaa kun olisi ollut kirjoittaa esimerkiksi pylväsdiagrammeista, mihin olin valmistautunut) ja 40 minuutissa essee valtion vastuusta televisioväkivallan ja väkivaltarikosten välisessä suhteessa. Aika loppui totaalisesti kesken ja olen varma etten päässyt vaadittuun sanamäärään, mikä saattoi verottaa jopa 0.5 pistettä. Puheosio oli noin vartin haastattelu, jossa olin hermostunut ja höpötin liian nopeasti mitä sylki suuhun toi - mutta sain tästä 7.5. Ihan hyvin siis kaiken kaikkiaan - ja pääasia on, että opiskelupaikka on varma! 



perjantai 3. lokakuuta 2014

Tästä se alkaa

Olen ehtinyt aloittaa pari blogia tähän mennessä, mutta aina uudessa on oma viehätyksensä. Monia päätöksiä - edessä tyhjä taulun kangas. Mikä nimeksi? Mitä kuvia? Millainen tyyli ja tunnelma?

Luonnostellessani ylläolevaan otsikkokuvaa näin mielessäni Skotlannin vihreät kukkulat. Miten monesti olenkin ehtinyt jo kuvittelemaan värit ja tuoksut ja maisemat, tuulen ja kostean ilman (myönnetään, höystettynä sellaisella Sound of music -tyyppisellä 'the hills are alive...' vivahteella). 

Sound of Music meme

Reissuromantiikan lisäksi huomasin muistavani käppyrän opiskeluajoilta - U-käyrän jolla kuvataan kulttuurista sopeutumista. Tällä hetkellä olemme vasta aloittelemassa mieletöntä matkaa (seikkailua, meille on kerrottu), jalat vielä topakasti kotimaan kamaralla, päiväkotiarjessa ja leipätyössä. Kuitenkin jo nyt voimme huomata miten kaikki perheenjäsenet (no ehkä kissaa lukuunottamatta) kulkevat tunteiden aallokossa tulevaa odottaen. Täydestä täpinästä ahdistukseen, laidasta laitaan mennään kaikki eri tahdissa sulassa sovussa. Uumoilen, että samaa aallokkoa on vielä edessäpäin.


Aika näyttää, millainen tarina tästä tulee: dokumentoimmeko itseironista case-studya kotoutumiskaaresta - alkuvaiheen innostuksesta ja myöhemmin koti-ikävän aallonpohjan kautta sopeutuneista uus-skottilaisista - vai palaammeko kenties maitojunalla kotiin. Mutta päätös on tehty - ja ovet on auki!