torstai 1. lokakuuta 2015

Ulkomaille muuttajan rohkeudesta ja peloista

kuva tumblr

Pelot, jotka kumpuavat elinympäristön muutoksesta ja sitä myötä koko elämän uusiin uomiin asettumisesta. Näitä huomasin ajattelevani tänään.

Ennen kun muutimme Suomesta, saimme moneen kertaan kuulla tutuilta ja tuntemattomimmilta, että olemme rohkeita kun uskallamme lähteä. En missään vaiheessa muuttovalmisteluissa tai uuteen maahan sopeutuessamme ole tuntenut oloani rohkeaksi. Päättäväiseksi, toiveikkaaksi, optimistiseksi - kyllä. Mutta myös epävarmaksi, huolestuneeksi, ahdistuneeksi - ja kyllä - myös pelokkaaksi.

Mitä pelkäsin?

Heti muuton jälkeen viime talvena valmiiksi kalustettu koti ei tuntunut kodilta. Pelkäsin kun tuuli paiskoi ikkunoita ja jyskytti ovea - tätä ei koskaan tapahtunut Suomessa kerrostaloasunnossamme. Pelkäsin, että ikkunat menevät rikki. Mutta eivät ne menneet.

Täällä asunnossa meillä on myös koko ajan pieniä alivuokralaisia - pelkäsin hämähäkkejä, kovakuoriaisia ja mitä lienee ökkömönkiäisiä mitkä kävelevät sisään näistä tiivistämättömistä ovista ja ikkunoista. Pelkäsin, että astun yöllä pimeässä jonkun ällöttävän päälle, tai että ne tulevat sänkyihin. Näin ei ole käynyt kertaakaan.

Pelkäsin rappukäytävästä öisin kuuluvia ääniä - kun ei ole väliovea, tavalliset kävelyaskeleet tai keskustelu kuulostavat kovilta ja pelkäsin että joku vihainen/päihtynyt/muuten vaan pelottava tyyppi tulee paukkaamaan meidän ovelle. No, ei ole tullut.

Ennen kuin saimme rokotukset kuntoon, valvoin öitä peläten, että saamme kaikki aivokalvontulehduksen, ja kuolemme. Ei käynyt tämäkään toteen.

Kun huomasimme hometta lastenhuoneen nurkissa, pelkäsin että lapset sairastuvat, saavat vähintään allergisia oireita, ja meidän pitää muuttaa pois. Pyyhimme tummuneet lattialistat kloriitilla ja hankimme kosteudenpoistajan - case closed.

Lisäksi tämän yhdeksän kuukauden aikana mielessä pyörineinä huolina ja pelkoina voisi listata kaikenlaista mitä nyt ylipäätään perhe-elämään liittyy, kun tukiverkosto on meren takana ja talous tiukalla. Mutta hyvin on selvitty ja parempaa kohti koko ajan menossa. Suurin kiitos Kaille, joka on jaksanut kuunnella (välillä silmiään pyöritellen) näitä suuria murheitani ja palauttanut minut järkipuheella aina paniikin kynnykseltä maan kamaralle.

Entä nyt?

Tällä hetkellä minua ei pelota (muu kuin yliherkkä palohälyttimemme joka tietää aina kun minä koitan laittaa ruokaa...). Huolestuttaa kyllä, esimerkiksi vasemman puoleisessa liikenteessä hermostuttaa edelleen, vaikka olen vain matkustajana, kuskina olemisesta puhumattakaan. Huomaan kuitenkin, että hymyilen aiemmille peloilleni. Olen kehittänyt uusia selviytymismekanismeja. En edelleenkään tykkää ötököistä, mutta olen oppinut vahtaamaan tiettyjä paikkoja kotona joihin niitä ilmestyy ja näin olemme niskan päällä tilanteesta. Olen oppinut kulkemaan alikulkutunneleista ympärilleni katsomatta, koska nekin ovat täynnä seittejä ja kaikkea muuta mitä kieltäydyn ajattelemasta, koska ei ole pakko. Olen oppinut tutkimaan läpinäkyvässä muovikääreessä myytävät banaanit läpikotaisin hedelmähyllyllä ennen ostamista, koska olen lukenut lehdestä lukuisia kertoja miten ihmisten koteihin on tullut brasilialaisia tai milloin minkäkinmaalaisia myrkkyhämähäkkiemoja munineen. Ja kaikki muut asiat? Nekin ovat vain järjestyneet. Pelot ovat olleetkin aiheettomia.

Mitä olen tästä oppinut?

Muutto toiseen maahan sellaisenaan, uusi ympäristö, uudet äänet, epätietoisuus ja tottumattomuus voivat luoda mieleen ihan todellisen tuntuisia ja vakavia pelkoja, jotka natiivista tuntuvat varmasti täysin naurettavilta. Väitän, että kaikkia pelottaa tuntematon, vaikka toiselle se tuntematon voi olla jotain muuta kuin hämähäkit. Ymmärrän nyt paljon paremmin naista, joka lämpimästä ja kuivasta maasta Suomeen muutettuaan kertoi ensialkuun pelänneensä suuria järviä, koska luuli että vesi voi nousta milloin vain kaupungin kaduille.


Emme ole olleet pelottomia. Joten ehkä me sitten olemme tosiaan olleet rohkeita. 

4 kommenttia:

  1. Olipa ihana teksti, helpotti kummasti itseä lähdön suunnittelun keskellä kun tunteita ja ajatuksia menee edestakaisin. Olette olleet rohkeita ja ehkäpä minäkin olen omalla vuorollani. Ehkä nähdään joskus siellä jossain :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Päivi. Edestakaiset tunteet kuuluvat asiaan, voin vain sanoa, että kyllä se siitä tasaantuu ajan kanssa :) Olisi tosi kiva nähdä, onneksi Skotlanti on aika pieni paikka kumminkin, eli riippumatta siihen mihin päin päädyt :)

      Poista
  2. Olette oikeasti rohkeita! Ja ihmeellisesti sitä asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet muuten oikeasssa, tuosta tuli mieleen eräs toinen 'viisaus' jonka olen lukenut: 'Everything will be alright in the end. It if is not alright it is not the end.' En niin välitä motivaatiopostereista, mutta joskus näissä ajatuksissa on totuuden siemen :)

      Poista

On ilo kuulla sinusta!